Pääsin kahteen hakemaani koulutukseen ammattikoulussa, ja ainoaan hakukohteeseeni ammattikorkeakoulussa.
Strategiani oli päästä yliopistoon. Jos en sinne, niin sitten ammattikorkeakouluun. Ja amis, no... Sinnehän pääsevät kaikki! Ai eikö?
Ei. Pääsin vasta kolmanteen kohteeseen, johon hain. Oltuani siellä kaksi päivää, sain kakkoskohteesta soiton ja tervetulotoivotuksen.
Tällä hetkellä opiskelen siis ammattikoulussa. Yo- ja pk-pohjaiset opiskelijat ovat samassa luokassa, ja meitä erottaa vain eri aikoihin sijoitetut yleissivistävät opinnot ja työharjoitteluaikataulut. Iällisesti nuorimmasta vanhempaan on noin kaksikymmentä vuotta, ja kokeneisuuteen alallamme kutakuinkin saman verran. Jotkut saavat työn valmiiksi 8 tunnissa, ja muut 16 tunnissa. Jos työlle on annettu aikarajaksi, sanotaan, 12 tuntia, nopeimmat tekevät kahdeksan tuntia luppohommia. Siivoavat koneita, etsivät seuraavaan työhön materiaalia jne.
Kun nuorin aines kikattaa ja häiritsee tuntia, kadun. Kun odotamme syystä x vartin myöhässä olevia ruokailijoita luokkaan, kadun. Kun olen nukkunut huonosti ja herään horteestani seitsemältä, kadun. Mutta kun juttelen kavereiden kanssa ruokalassa ja nauramme, olen tyytyväinen. Kun oivallan uuden asian koulussa, olen tyytyväinen. Kun minulla on vapaata koko koulupäivän jälkeinen aika (yleensä 14 jälkeen) ja ehdin tehdä kaikkea mahdollista opintotuen hinnalla, olen ihan tyytyväinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti