Tein hurjan hyvää omena-murupiirakkaa, johon tulee omenan lisäksi rahkaa. Sitä sitten maisteltiin ja kesti jopa kaksi päivää, ennenkuin piirakan viimeiset hetket olivat käsillä. Ja kun ajattelin nauttia vielä pienen palan, ja jakaa suuren palan kanssaeläjäni kanssa... SITÄ EI ENÄÄ OLLUT. Pala oli KADONNUT. Syyttävä sormi osoitti kanssaeläjään, joka katuvaisena mutisi luulleensa, että olin säästänyt sitä viimeistä palaa hänelle... Ja taas minua vietiin.
On kovin vaikeaa tietää, kun jaetaan vaikka suklaalevyä, haluaako se toinen vielä mahdollisesti ehkä palasen, vai onko hän jo saanut tarpeeksi. Kun sitten kääreestä löytää vielä yhden palasen ja kuulee toisen varanneen sen juuri minulle, hymy on herkässä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti